Polling Wars: Hawks vs. kyyhkyset
kirjoittanut Jodie T. Allen, vanhempi toimittaja, Pew Research Center
Vaikka useimmat amerikkalaiset eivät ole valmiita leikkaamaan ja juoksemaan, yhä useammalla on toisenlaisia ajatuksia Yhdysvaltain osallistumisesta Afganistaniin. Pew Research Centerin marraskuun kyselyn mukaan luku, jonka mukaan alkuperäinen päätös käyttää voimaa maassa oli oikea, on pudonnut 56 prosenttiin, 8 prosenttiyksikköä alle tammikuun tason.
Samalla tavalla syyskuun lopun Pew Research -kyselyssä todettiin, että amerikkalaisten tuki Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen pitämiselle Afganistanissa, kunnes maa on vakaa, oli 50% - mittava 70 prosentin pudotus kesäkuusta. Tämä siitä huolimatta, että täysin kolme neljästä amerikkalaisesta kokee Talebanin haltuunoton Afganistanissa olevan merkittävä uhka Yhdysvaltojen hyvinvoinnille.
Vaikka innostus amerikkalaisten osallistumisesta Afganistaniin on hiipunut, yleisö on omaksunut sodankäynnin toisella rintamalla: Iranilla. Lokakuussa julkaistussa Pew Research -tutkimuksessa huomattava 61 prosentin enemmistö amerikkalaisista sanoo, että on tärkeämpää estää Irania kehittämästä ydinaseita, vaikka se merkitsisikin sotilaallisten toimien toteuttamista. Paljon vähemmän (24%) mielestä on tärkeämpää välttää sotilaallinen konflikti Iranin kanssa, jos se tarkoittaa, että maa voi hankkia ydinvoimavaroja.
Vaikka vain republikaanien keskuudessa on huomattavaa tukea joukkojen pitämiseen Afganistanissa (71% kannattaa pysymistä, kunnes tilanne vakiintuu), tuki Iranin vastaisten sotatoimien aloittamiselle ulottuu laajemmin koko poliittiselle alueelle. Samanlainen 71% republikaaneista on perustettu aseellisille konflikteille estääkseen Iranin siirtymästä ydinvoimaan, mutta tässä tapauksessa heidän joukossaan on 66% riippumattomista ja 51% enemmistöstä demokraatteja. Ja demokraattien joukossa alle kolmasosa (31%) vastustaa sotatoimia, jos Iran hankkii ydinaseita.
Totta, äskettäin julkaistussa ABC News -kyselyssä, jossa kysyttiin erityistyyppisten sotatoimien tukemisesta, todettiin, että vaikka 87% väestöstä ajattelee Iranin yrittävän kehittää ydinaseita, vain 42% tukee Yhdysvaltain ilmaiskuja sen ydinlaitoksia vastaan , kun taas 33% kannattaa Yhdysvaltojen hyökkäystä Iraniin. ABC: n kysymykset eivät kuitenkaan esittäneet voimakasta valintaa Iranin ydinvoimavarojen hankinnan ja Yhdysvaltain ennaltaehkäisevän sotilaallisen toiminnan välillä, kuten Pew Research -kysymys.
Itse asiassa Pew Research -tutkimus löysi myös laajan tuen diplomaattisille toimille - useimmat amerikkalaiset eivät vain usko työskentelevänsä. Täysin 63% kansalaisista hyväksyy suorat neuvottelut Iranin kanssa sen ydinohjelmasta, mutta vain 22% odottaa, että tällaiset neuvottelut onnistuvat. Vielä enemmän (78%) kannattaa tiukempien taloudellisten pakotteiden määräämistä Iraniin, mutta taas suhteellisen harvat (32%) kokevat tällaisten pakotteiden kääntävän Iranin ilmeiset pyrkimykset hankkia ydinaseita. Ja kun edessä on valinta ydinaseistetun Iranin ja sotilaallisen toiminnan välillä, useimmat amerikkalaiset valitsivat konfliktin.
Yhdysvaltain kansalaisten ilmeinen halu aloittaa vihamielisyys Irania vastaan, samalla kun se pyrkii poistumaan Afganistanista, voi tuntua hämmentävältä. Ydinaseet tietysti herättävät ymmärrettävästi julkista pelkoa. Mutta muut, läheisemmät Yhdysvaltain viholliset, etenkin Pohjois-Korea, ovat osoittaneet ydinaseiden kyvyn, ei pelkästään sen kehittämisen uhkaa. Lisäksi Iran ei ole koskaan aloittanut hyökkäystä Yhdysvaltoja vastaan, kun taas ainoan melkein kahden vuosisadan ajan Yhdysvaltain mantereella tapahtuneen massiivisen hyökkäyksen tekijät olivat mukana Afganistanissa.
Tietysti muut tekijät - kuten Iranin valtavat öljyvarat ja strateginen sijainti sekä suhteellisen lähellä Israelia että kykyä estää pääsy Persianlahdelle - voivat selittää tämän lisääntyneen herkkyyden koetulle Iranin uhalle. Silti on mielenkiintoista huomata, että vastakohta suhtautumisesta sotilaalliseen osallistumiseen Afganistaniin ja Iraniin sopii ajalliseen malliin, joka nähdään amerikkalaisten suhtautumisessa muihin Yhdysvaltain armeijan käyttöön viime vuosikymmeninä. Amerikkalaiset pitävät sodistaan yleensä menestyvinä tai lyhyinä - ja mieluiten molemmat.
Vietnam on tietysti näyttely A toisen maailmansodan jälkeisen ajanjakson amerikkalaisten suhtautumisesta aseellisiin konflikteihin. Jälkikäteen suuri enemmistö yhdysvaltalaisista väittää nyt, että Yhdysvaltain joukkojen lähettäminen taistelemaan Vietnamia oli virhe - Gallupin kysely1marraskuussa 2000 tehdyn tutkimuksen mukaan 69% aikuisväestöstä oli samaa mieltä
Näin ei kuitenkaan ollut, kun amerikkalaiset aloittivat taistelut ensimmäisen kerran. Elokuussa 1965 Gallup kysyi, oliko päätös lähettää joukkoja virhe, kun otetaan huomioon kehitys Vietnamin taistelujen aloittamisen jälkeen. 60 prosenttia vastasi ei, kun vain 24 prosenttia vastasi kyllä. Jo tammikuussa 1967 yleisö punnitsi edelleen virhettä (32% kyllä, 52% ei).
Vuotta myöhemmin, kun Yhdysvaltojen uhrit kasvoivat, yleisöllä alkoi olla vakavia toissijaisia ajatuksia, ja 46% kutsui osallistumistamme virheeksi, vaikka melkein yhtä paljon 42% ei silti ajatellut niin.
Tammikuuhun 1969 mennessä näkemykset olivat pahentuneet entisestään, kun yleisö kutsui sotaa virheeksi 52–39 prosentin erolla. Seuraavina vuosina marginaali kasvoi ja nousi 60 prosenttiin 'kyllä' verrattuna 29 prosenttiin 'ei' tammikuussa 1973. Kyseinen kielteinen arvio ei vain jatkunut vaan kasvoi myös sodan päättymisen jälkeisinä vuosina: Huhtikuussa 1995 Gallup havaitsi 71 prosenttia Yhdysvaltojen osallistuminen Vietnamin konfliktiin on merkitty virheeksi, vaikka vain 23% hyväksyi sen.
Suhtautuminen Irakin edelleen meneillään olevaan konfliktiin on seurannut samanlaista suuntausta sen yli kuuden vuoden ajan. Tammikuussa 2002, muutama kuukausi Maailman kauppakeskukseen ja Pentagoniin 11. syyskuuta 2001 tehtyjen hyökkäysten jälkeen, Pew Research Center -kysely osoitti, että yleisö oli valmis sotaan useita maita vastaan, joilla ei tiedetä olevan suoraa yhteyttä hyökkäyksiin. - mukaan lukien Somalia ja Irak (katso kyseisen kartan oikealla puolella oleva kaavio).
Tuolloin, kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin keväällä 2003, yli seitsemän kymmenestä amerikkalaisesta piti Yhdysvaltojen joukkojen sijoittamista Saddam Husseinia vastaan oikeana päätöksenä. Yleisö ei myöskään heikentynyt yhdysvaltalaisen veren ensi silmäyksellä. Jo syyskuussa 2004 Pew Researchin kyselyt osoittivat, että yli puolet (54%) ajatteli edelleen, että Amerikka saavuttaa tavoitteensa Irakissa ja ettei sota 'osoittaudu toiseksi Vietnamiksi'.
Suhteiden pieneneminen otti tämän optimistisen näkemyksen myöhemmissä tutkimuksissa. Helmikuusta 2005 lähtien (lukuun ottamatta hyppyä 51 prosenttiin helmikuussa 2006) alle puolet amerikkalaisista arvioi Irakin sodan olevan oikea päätös.
Marraskuussa 2008 pidettyihin presidentinvaaleihin mennessä päätösjako oli 39 prosenttia oikeassa ja 50 prosenttia väärässä. Kun yleisön näkemys sotilaallisten ponnistelujen edistymisestä parani, päätöksen oikeelliseksi katsottu määrä nousi marginaalisesti 43 prosenttiin Barack Obaman virkaanastumisen yhteydessä tammikuussa 2009 (kuten oikealla olevassa kaaviossa näkyy). Sen sijaan runsas 64% hyväksyi päätöksen käyttää voimaa Afganistanissa, jota tiedotusvälineissä ei puhuttu tai virallisesti julkistettu suhteellisen vähän Irakin konfliktiin verrattuna.
Kaikki Yhdysvaltain sotilaalliset toimet Irakissa eivät ole noudattaneet tätä reittiä. Tuoreemman presidentti Bushin isä George H.W. Bush onnistui voittamaan sydämet ja mielet huomattavasti paremmin hyökkäyksessään kyseiseen maahan vuonna 1991. Kun Yhdysvaltojen puuttumismahdollisuus otettiin ensimmäisen kerran esiin Saddam Husseinin hyökkäyksen jälkeen Kuwaitiin elokuussa 1990, amerikkalaiset olivat aluksi jonkin verran epämääräisiä.
Gallupin kyselyn alkupuolella (3. elokuuta / 4) havaittiin, että yleisö jakautui tasaisesti (44% -45%) siitä, kannattivatko he suoraa Yhdysvaltain sotilaallista toimintaa Irakia vastaan, vaikka pitkien kaasulinjojen mahdollisuus ja korkeat kaasun hinnat oli kasvatettu. Gallupin 16. ja 19. elokuuta tekemän kyselyn mukaan vain 39% oli samaa mieltä, kun taas 52% oli eri mieltä siitä, että Yhdysvaltojen pitäisi 'mennä kaikkeen voittaakseen sotilaallinen voitto Irakista ja pakottaen Irakin lähtemään Kuwaitista käyttäen mitä tahansa voimaa'. Sitä vastoin ABC News -kyselyssä, joka tehtiin 17.-20. Elokuuta, jopa 76% oli samaa mieltä siitä, että Yhdysvaltojen 'olisi toteutettava kaikki tarvittavat toimet, myös sotilaallisen voiman käyttö, varmistaakseen, että Irak vetää joukkonsa Kuwaitista'.
Marraskuuhun mennessä yleisö oli selvästi aseistettu taisteluun. 79% kertoi Gallupin kyselylle tukevansa sotilaallisen voiman käyttöä Irakin karkottamiseksi Kuwaitista ja ABC: stä sekä muista kyselyistä, joiden tuki oli yhtä korkea. Ja vaikka Gallup /Newsweektammikuun alun 1991 kyselyssä havaittiin, että 48% amerikkalaisista ajatteli, että presidentin pitäisi odottaa pidempään kuin 15. tammikuuta YK: n määräaika nähdäksesi, saisivatko pakotteet Saddamin vetäytyä Kuwaitista, kun hyökkäys on aloitettu, täysin 75% kertoi NBC: lle /Wall Street Journalkysely, jonka Bush oli odottanut tarpeeksi kauan.
Analysoitaessa yleisen mielipidekyselyn ja julkisen päätöksenteon välistä vuorovaikutusta Pew Research Centerin presidentti Andrew Kohut hyvittää George H.W.Bushin mestarillisesta yleisön tukemisesta sodalle. Erityisen tärkeitä hänen mielestään olivat presidentin pyrkimykset YK: n eroamiselle ja turvaaminen samoin kuin onnistunut kongressin tuen hakeminen.
Tietysti, elleivät taistelut Persianlahdella olleet lyhyitä ja että hyvin määritelty ja saavutettavissa oleva tavoite, julkinen tuki saattoi hyvinkin olla lyhytaikaista - samoin kuin presidentti Bushin erittäin korkeat hyväksymisluokitukset heti onnistuneen vihamielisyydet. Nopea voitto ei myöskään hävittänyt Amerikan Vietnamin jälkeistä vastenmielisyyttä aseellisiin konflikteihin. Persianlahden sodan hehku oli nopeasti hiipumassa, jota nopeutti talouden laskusuhdanne ja Yhdysvaltain Somalian väliintulon lyhyt mutta verinen tulos.
Joulukuussa 1992, kun presidentti Bush lähetti merijalkaväen Somaliaan auttamaan YK: n pyrkimyksiä lievittää kilpailevien sotapäälliköiden ja heidän ryhmittymiensä, Yhdysvaltojen, aiheuttamaa massiivista nälkää ja verenvuodatusta, yleisö oli vahvasti hyväksyvä. Noin kolme neljäsosaa (74%) kertoi Gallupin kyselyssä tuossa kuussa, että he hyväksyivät päätöksen, vaikka vain paljas enemmistö (52%) oli jopa jossain määrin varma siitä, että amerikkalaiset joukot pystyisivät vetäytymään muutaman kuukauden kuluessa kuin silloin suunniteltu.
Syyskuuhun 1993 mennessä yleisön innostus väliintuloon oli jonkin verran hämmentynyt, ja yleisö jakautui tasaisesti Times Mirror -kyselyyn, joka koski silloisen presidentti Bill Cintonin käsittelyä Somalian tilanteessa (41% hyväksyy, 39% ei hyväksy). Ja kun kaksi Black Hawk-helikopteria kaatui 3.-4. Lokakuuta ja 18 Yhdysvaltain joukkoa kuoli ja 73 haavoittui seuraavassa verenvuodatuksessa, amerikkalaiset kääntyivät jyrkästi Yhdysvaltojen osallistumista Somaliassa vastaan ja vain 33% ilmaisi hyväksyntänsä Clintonin tilanteelle. Somalia lokakuun lopun kyselyssä.
Somalian kokemus on todennäköisesti vaikuttanut Yhdysvaltain kansalaisten haluttomuuteen osallistua entisen Jugolavian tasavallan Bosniaan kohdistuneiden Serbian hyökkäysten torjuntaan. Mutta amerikkalaiset olivat jo varovaisia osallistumisesta Balkanin sotiin ennen Blackhawksin kaatamista lokakuussa 1993. Kun Gallup alkoi testata julkista mielipidettä tästä kysymyksestä saman vuoden keväällä, vankka 63% amerikkalaisista vastusti Yhdysvaltojen sotilaallista osallistumista, jopa ilmaan lakkoja.
Tammikuussa 1994 Gallup / CNN /USA tänäänkyselyssä 68% sanoi, että Yhdysvaltojen tulisi pysyä poissa konfliktista. Kuitenkin saman vuoden huhtikuuhun presidentti Clintonin päätöksen jälkeen suorittaa Yhdysvaltain ilmaiskut serbien kantoja vastaan, kaksi kolmesta yleisöstä (65%) hyväksyi Yhdysvaltojen pommitukset. Syyskuuhun 1995 mennessä, kun raportit Serbian massiivisista julmuuksista lisääntyivät, mojova 67% kannatti Yhdysvaltain joukkojen lähettämistä Bosniaan osana kansainvälistä rauhanturvajoukkoajos he olisivat varmoja, ettei amerikkalaisia sotilaita tapeta. Mutta kun samassa kyselyssä esitettiin mahdollisuus, että jopa 25 Yhdysvaltain sotilasta tapettaisiin, tuki romahti 31 prosenttiin puolesta ja 64 prosenttia vastusti.
Vaikka väestön osuus siitä, että Yhdysvalloilla oli moraalinen velvollisuus auttaa pitämään Bosnian rauha, rekisteröitiin 53 prosenttiin marraskuuhun 1995 mennessä, vain 36 prosenttia katsoi, että Yhdysvaltojen on osallistuttava omien etujensa suojaamiseen. Kuukautta myöhemmin joulukuussa 1995, rauhansopimuksen alkuperäisen allekirjoittamisen jälkeen 14. joulukuuta, vain 33% kansalaisista oli samaa mieltä siitä, että Clinton oli tehnyt oikean päätöksen sijoittamalla Yhdysvaltain joukkoja Bosniaan, vaikka vielä 27% sanoi tukevansa päätös joka tapauksessa tunnustuksena Clintonin roolista komentajana. Gallup-tutkimuksissa todettiin enemmistöjä, jotka vaihtelivat 53%: n ja 58%: n välillä, mikä ilmoitti hylkäävän Yhdysvaltain joukot Bosniassa vuoden 1997 puoliväliin saakka. Mutta saman vuoden joulukuuhun mennessä saldo siirtyi 49 prosenttiin / 43 prosenttiin. Ja seuraavaan kuukauteen, tammikuuhun 1998 mennessä, selkeä 53%: n enemmistön rekisteröity hyväksyntä verrattuna 43%: iin. Jos Yhdysvaltain joukot olisivat osallistuneet aktiivisiin taisteluihin Bosniassa, yleinen mielipide olisi voinut jäljittää paljon vähemmän myönteisen reitin.
Kahdeksan vuotta vanha Afganistanin konflikti on jo pitkään menettänyt mahdollisuutensa kerätä julkista hyväksyntää sen lyhyydellä. Nyt sen kohtalo yleisen mielipiteen vuosikirjoissa riippuu todennäköisesti sen lopullisen lopputuloksen selkeydestä ja menestyksestä.
Ennen 22. lokakuuta 2007 tehdyt Gallup-kyselyt löytyvät Gallup Brainista. Myöhemmät Gallup-julkaisut löytyvät osoitteesta Gallup.com tai GMJ.gallup.com.
